Todellisuuden rauniot

Jokin oli vialla Arlathanin metsässä. Sen verran oli selvää Strifelle, kun väisti riehuvan puunoksan, joka melkein repi hänen päänsä irti. Lehdet jähmettyivät sahalaitaisiksi teriksi, jotka tekivät haavan hänen korvalehteensä, kun hän onnistui välttämään kallonsa menettämisen.

Kipu ei kuitenkaan ollut se, joka hopeatukkaista haltiaa vaivasi. Se ei ollut edes se hämmennys, joka seurasi siitä, että hän oli viettänyt viimeiset kolme päivää eksyksissä näissä metsissä, kun hän vaelsi itsevarmasti pohjoiseen vain huomatakseen suunnanneensa etelään. Tai se, että hän pystyi muistamaan auringon nousseen ja laskeneen vain kerran. Tai se pelottava ymmärrys, että hänen kuluneeseen, aina luotettavaan Arlahanin metsän karttaansa – karttaan, jossa oli yksityiskohtaisesti piirrettynä joka ikinen kätketty polku, luola ja haltioiden raunio – ei enää voinut luottaa. Erään rotkon poikki vaeltaminen kesti aiemmin tunnin, mutta nyt se kesti viisi tuntia. Jotenkin itse maisema oli venynyt. Muuttunut. Edes murhanhimoinen oksa ei tuntunut hänestä niin hälyttävältä. Hän oli kohdannut aiemmin sylvaneja, raivodemonien valtaansa ottamia puita, eivätkä ne olleet ongelma. Se kunnia kuului selittämättömälle asialle, joka ilmestyi nopeasti hänen näkökenttäänsä...

Hänelle itselleen. Strifelle. Kompuroimassa piikkipensaiden välistä väistellen verenhimoista metsää tutusti kiiruhtaen. Toinen hän. Toinen haltia piiloutui sään pieksemän, viiniköynnösten verhoaman kivipylvään taakse vilkaisten nopeasti nahkakantista päiväkirjaa – samaa päiväkirjaa, joka hänellä oli kädessään. Se oli Morlyn klaanin muistoesine, joka periytyi sukupolvelta toiselle. Heidän Vartijansa oli antanut sen Strifelle, kun se alkoi kirjoittaa itseään uudelleen viime kuussa. Salaperäiset merkinnät ilmestyivät itsestään kuvaillen pyhiä raunioita Arlathanin metsässä, joka vartioi artefaktia, jolla oli tarunhohtoisia voimia.

Strife oli etsimässä sitä nyt. Niin oli hänen kaksoisolentonsakin toisella puolella. Molemmat tuijottivat lumoutuneena haltiajumalatar Ghilan'nainin patsaasta, jolla oli kädessään kristallinen hallahirven figuriini – täsmälleen niin kuin päiväkirja kuvasi.   

"Mitä nyt?" oli kaikki, mitä hän kykeni kysymään toiselta häneltä. Hän ei saanut mitään vastausta. Terävä oksa oli kääntynyt valmiusasentoon hänen kaksoisolentonsa taakse, ja puun naksahdus antoi toiselle hänelle varoituksen ja pienen hetken aikaa syöksyä turvaan... ja juuri silloin Strife ymmärsi, että hän oli itse kokemassa saman kohtalon. Naps! Aivan kuin jossakin kummallisessa déjà-vussa, hänen takaansa kuului oksan rasahdus juuri kun partaveitsenterävä oksa melkein lävisti hänet. 

"Hän ei ole todellinen", lähellä oleva ääni murisi. "Aivan kuin kangastus. Tai kaiku." Strife pyörähti ympäri ja näki suden, joka särisi maagista energiaa. Kun hohto himmeni, Irelin, hänen muotoa muuttava keijukumppaninsa, seisoi sen tilalla. "Se tapahtui minulle eilen. Näin susilauman. Osoittautui, että jokainen niistä oli minä."

"Mitä? Näin sinut tunti sitten."

"En ole nähnyt sinua neljään päivään." Molemmat haltiat tuijottivat toisiaan yhteisen kauhun vallassa: tämä oli muinaisen magian tekosia. Iäisyyksiä vanhan. "Nopeasti, ennen kuin se häviää. Mene vasemmalle!"

Strife juoksi vasemmalle luottaen siihen, että Irenilllä oli suunnitelma. Peilikuvan kaltaisesti niin teki myös hänen kaikunsa vetäen murhanhimoisten sylvanien huomion puoleensa. Ilmeisesti suunnitelmana oli toimiminen houkutuslintuna.

"Olen syötti!" Strife valitti kovaan ääneen. 

"Sinulla on varamies! Nähdään leirissä!" Irelin huusi nousten ilmaan muuttaen itsensä valtavaksi kotkaksi. Kun Strifet vetivät armottomien puiden huomion itseensä, Irelin syöksyi paikalle ja tarttui figuriiniin kynsillään repien sitä Ghilan'nainin otteesta. Patsas ei irrottanut helposti, mutta niin ei tehnyt myöskään Irelin. Vihaisesti rääkäisten hän kiskaisi esineen irti ja katosi taivaalle.

Toinen Strife katosi. Sylvanit hiljentyivät. Loitsu oli rikottu. Strife kuitenkin tunnisti ennusmerkin nähdessään sellaisen. 

Jokin oli vialla Arlathanin metsässä.