Ikuinen liekki
Kirjoittanut Sylvia Feketekuty
Kolmekymmentä vuotta sitten (9:22 Dragon)...
"No? Revit minut pois kokeen äärestä tämän vuoksi, Volkarin.” Lyhyempi nekromantikko vangitsi sihisevän luusta ja kuivuneesta rustosta koostuvan hirviön valovyyhtiin. Kun hän käänsi kättään, hirviö repeytyi kappaleiksi. ”Mitä se surkea otus haluaa?”
Emmrich Volkarin oikaisi kaulusneulansa. ”Pieni hetki, Johanna.”
"Selvä.” Johanna Hezenkoss kurtisti kulmiaan Emmrichin kädessä olevalle pääkallolle. ”Kunhan vain se ulvonta loppuu.”
Pääkallo oli alkanut kirkua taukoamatta syvennyksessään Grand Necropolisin Cobalt Ossuary -luuhuoneessa. Vartija oli huomannut sen ja ilmoittanut Mourn Watchille, minkä jälkeen kaksi nekromantikkoa oli lähetetty paikalle.
He tulivat risteykseen. Emmrich asetti kirkuvan pääkallon kiviselle jalustalle. ”Millaisia oivalluksia kuolleista se voisi...”
”Kerroit minulle jo tutkielmastasi.”
”Hei, älä viitsi!” Emmrich kääntyi. ”Millainen intohimo vie yhden hengen muiden yläpuolelle? Mikä ajatusten ja sydämen sekamelska toi tämän sielun takaisin?”
”Latteaa höpinää.”
”Sinun täytyy myöntää, että se on mielenkiintoinen versio riivauksesta!"
Pääkallon kirkuna poukkoili pitkin käytävää.
”Se on vain jokin mitätön henki, joka on liian heikko tullakseen demoniksi.” Johanna kumartui kulkeakseen romahtaneen kamanan alta. Ruumiiden patsaat koristivat käytävän reunoja. Hän näpäytti kädellään, ja vihreä valosalama iskeytyi käytävän päässä olevaan honteloon hahmoon. Demoni vääntyi ylös ja peittyi savuun, kun uusi isku osui. Se kiristi hampaitaan ja luhistui itseensä.
”No niin. Nyt ruumiskuiskailusi pitäisi olla turvallista.”
Emmrich sulki silmänsä. Kuului kuiskauksia, ja kun hän puhui, ilma värisi. ”Hengityksen ja varjon nimeen. Loputtoman yön nimeen. Kerro meille, mikä sinua piinaa.”
Pääkallon silmäkuopat loimusivat vihreinä. ”Erillään. Kylmä. Kaksi hautaa siellä, missä pitäisi olla vain yksi!”
”Höpinää.”
”Johanna!” Emmrich selvitti kurkkuaan ja kääntyi takaisin pääkalloon päin. ”Kerro minulle: mikä antaa sinulle levon?”
”Vie tämä… vajonneille mustille muureille… hopeisten liekkien luo…” Pääkallon hehku lepatti ja himmeni. Se jatkoi korviasärkeviä kirkaisujaan.
”Sinulla on mahtava kyky, Volkarin.” Johanna kallisti päätään tuskin havaittavasti. ”Olet myös hionut aliastraalisen manifestaation hallintaasi."
Emmrich säteili tyytyväisenä. ”No mutta, kiitos.”
”Mutta mitä tämä valittava kiusankappale haluaa Crescent Fanessa?"
***
Emmrich kumartui hopeisten tulipyörien ympäröimän ruumisarkun ylle. Hän asetti pääkallon vanhan naisen ruumiin viereen. Nainen oli pukeutunut vaatimattomasti mutta kruunattu valkoisilla ruusuilla. Huutaminen lakkasi.
”Mathilde…”
”Vaimonne astui ajasta ikuisuuteen rauhallisesti nukkuessaan viime keskiyönä.” Emmrich hymyili. ”Tiedot vahvistavat, että myös hän myös halusi tulla haudatuksi yhdessä. Ette enää joudu eroon toisistanne.”
Kuului huokaus. Liikahtiko vanhan naisen suu, vai saivatko tanssivat liekit vain näyttämään siltä?
Johanna tuhahti. ”Kaikki tuo raivo siitä, että päätyi toiseen hautaan.”
”No, enpä tiedä.” Emmrich kuljetti kättään ruumisarkun lumivalkoista marmoria pitkin. ”Olisi melkoisen hienoa omata noin luja kiintymys. Sitä paitsi sinä olit mukana tässä.”
”Jonkun oli varmistettava, että pääsi ei lähtisi hartioiltasi sillä välin, kun rupattelit kuolleiden kanssa.”
”Olen kiitollinen myös lujista ystävyyssuhteista.”
”Pah!”
He palasivat takaisin Grand Necropolisiin toverillisessa hiljaisuudessa.