Valvojaiset

"Olimme kymmenvuotiaita. Lucanis oli juuri lukenut kirjan lohikäärmeistä, ja yhtäkkiä hän ei mistään muusta enää puhunutkaan. Lohikäärmeitä. Jatkuvasti pelkkiä lohikäärmeitä.” Illario kertoi tarinaa hyväntahtoisen huvittuneena ja vakuuttavan itsevarmana ottaen huomioon, että hän puolittain makasi Viagon olkapään päällä, ja hänen jalkansa töin tuskin koskivat maata.

Viago huokaisi ja siirsi Illarion painoa olkapäällään, kun he saavuttivat kasinon vierashuoneisiin johtavan portaikon alaosan.

Kasino kuului Cantorin suvulle. Teia oli lähettänyt henkilökunnan kotiin. Ikkunat ja peilit oli väliaikaisesti peitetty raskaalla mustalla sametilla, jotta vaeltavat sielut eivät eksyisi matkallaan. Kortti- ja noppapelien pöydät oli siivottu niin, että pelien tilalla oli ylenpalttisia kukka-asetelmia Crystal Gracesta polkujen erkanemisen vuoksi ja Embriumista surevan sydämen lohduttamiseen. Niiden tuoksu tarttui ihoon ja vaatteisiin mutta ei kuitenkaan ollut tarpeeksi makea peittääkseen Illario Dellamortesta löyhähtävää viinan lemua. Voi luoja, Teia jäisi tästä velkaa hänelle.

"Siellä minä olin, niin täynnä piikkipalloja, että jäin kiinni kaikkeen, mihin kosketin. Lucanis oli mudan peitossa kiireestä kantapäähän. Catarina vain tuijotti kykenemättä sanomaan mitään". Illario nauroi.  Hänen polvensa pettivät, tai hän sitten vain lakkasi kokonaan yrittämästä kävellä. Hän lyyhistyi portaisiin kaataen Viagon mukanaan.

Viago kirosi hiljaa ja yritti kiskoa suurikokoisemman miehen ylös portaista Illarion takin liukkaan tumman silkin liukuessa irti hänen otteestaan. Viago toivoi, että olisi valinnut suunnitelman A: Illarion huumaamisen nukkumaan aulassa ja lakanan heittämisen hänen päälleen. Mutta Teian syvät tummat silmät anelivat häntä pitämään huolta haisevasta juoposta, ja... Viago huokaisi ja kirosi uudelleen. Hetken hänellä oli selkeä ja täydellinen visio Illarion jättämisestä kuorsaamaan keskelle portaikkoa. Paitsi, että silloin Teia tappaisi hänet. Kenties jopa omakätisesti.

"Hän oli serkkuni, mutta olimme oikeasti pikemminkin kuin veljiä. Hän hankkiutui aina kaikenlaisiin vaikeuksiin. Ja minä seurasin aina häntä, tiedäthän? Aina." Illarion ääni oli yhtäkkiä täynnä liikutusta. "Nyt minulla ei ole ketään, jota seurata."

Viago huokaisi ja kyyristyi sitten nostamaan Illarion portaista päästäen hieman tuskaisen ähkäisyn.

"Sen olisi pitänyt olla minä." Illario kuulosti nyt katkeralta. Vuodatus lähestyi loppuaan. Hän oli toistellut tätä puhetta tuntikausia alakerrassa kuin näyttelijä, joka harjoittelee erityisen raivostuttavaa näytelmää, näyttäen tyyneytensä karistessa yhä enemmän ja enemmän siltä kuin hän olisi taistellut druffalolaumaa vastaan ja hävinnyt.

Viago horjui ylös viimeiset rappuset ja haparoi lähimmän vierashuoneen ovea auki. Yhden helvetillisen hetken hän pelkäsi, että hänen olisi tiirikoitava lukko, mutta se avautui. Hän raahasi Illarion sängyn viereen ja kippasi hänet sängyn päälle kuin ruumiin.

"Kerroinko sinulle siitä kerrasta, kun Lucanis vei minut metsästämään lohikäärmeitä?" Illario kysyi, kun Viago kasteli nenäliinan muutamalla tipalla yhdestä hänen pienestä pullostaan. Ennen kuin Illario ehti aloittaa jälleen yhtä tarinaa, Viago peitti hänen nenänsä ja suunsa liinalla nukuttaen hänet.

"Joskus toiste." Viago vastasi. Sitten hän poistui huoneesta.