Etukäteen ei tiedä
Kirjoittanut Brianne Battye
Warden Evka Ivo ähkäisi ja nojasi epätasaista kiveä vasten. Ogre oli kuollut. Puoli tusinaa nuolta työntyi esiin sen kurkusta, ja sen kallon vasen puoli oli vajonnut sisään hänen kääpiövasaransa lopullisen iskun voimasta. Hän voisi levätä hetken.
”He pääsivät turvaan”, Warden Antoine sanoi hänen yläpuoleltaan.
”Hyvä”, Evka sanoi. He olivat asettuneet kovaonnisten kaivostyöläisten ja ogren väliin saattaakseen kovaonniset turvaan. Siitäkin huolimatta, että se voisi merkitä joitakin mustelmia. Ja kenties murtunutta kylkiluuta. Antoine asettautui maahan Evkan viereen irvistäen omien kipujensa vuoksi. Kaksikko makasi selällään tuijottaen varjojen peittämää luolan kattoa.
”Mekin selvisimme”, Antoine totesi. Hän poimi kiven ja pyöritteli sitä sormiensa välissä. Haltia ei koskaan pystynyt olemaan liikkumatta.
”Tällä kertaa.”
Antoine nauroi. ”Sanoit noin viimeksikin, kun taistelimme ogrea vastaan."
”Viimeksi niitä oli useampi kuin yksi. Kolmas melkein irrotti pääsi."
”Hei, testasin uutta kaavaa!”
Evka virnisti muistellen Antoinen kokeellisen keiton syövyttävää tuoksua. ”Juuri niin. Melkein räjäytit meidät molemmat ilmaan.”
”En koskaan sanonut, että se oli hyvä suunnitelma.” Antoine viskasi kiven ilmaan ja nappasi sen kiinni. ”Hallahirvet kuitenkin palasivat niille laitumille. Siellä oli vasoja, kun viimeksi kuljimme sen paikan läpi.”
”Muistatko darkspawnit Kasselin ulkopuolella?", Evka kysyi. Darkspawnien turmeltunut läsnäolo oli myrkyttänyt veden. Murtovetiset suomaat täyttyivät harmaalla lietteellä. Linnut kuolivat. Kyläläiset anelivat pelastusta korisevien yskänkohtausten välissä. Evka oli kävellyt kylästä yksin suoraan hirviömäiseen laumaan.
”Olit sairas”, Antoine sanoi. ”Mutta ostit minulle aikaa.”
”Ja pysäytit leviämisen.”
”Sanoit, että olen sinulle keiton velkaa.” Antoine heitti kiven taas ilmaan.
”Merdainessa oli se demoni.”
”Vihaan demoneja”, Antoine mutisi.
”En usko, että sekään piti sinusta.”
”Ainakin kirjamme vain kärähti hieman. Se mysteeritarina. Olimme viimeisessä luvussa.” Antoine virnisti. ”Pärjäsin sinua paremmin niitä hurlockeja vastaan High Reachesissa.”
”Sain tuskin edes arpea. En saanut puremaa siltä... mikä oli se otus Arlathanin ulkopuolella?”
Antoinen käsi kosketti hetken hänen olkapäätään. ”En vieläkään tiedä. Mutta me selvisimme. Vaikka läheltä pitikin.”
”Niin, Wardeneilla on paljon tapoja kuolla”, Evka sanoi.
”Ja monena päivänä sitä jatkaa elämäänsä”, Antoine vastasi pehmeästi.
”Dernel lähti täyttämään kutsumustaan”, Evka sanoi.
Antoine ei vastannut. Hän asetti kiven maahan. Hän ei ollut tiennyt.
Dernel ei ollut kovin vanha, mutta turmellus hänen veressään – kaikkien Wardeneiden veressä – kertoi hänelle, että se oli loppu. Evka oli saattanut hänet Deep Roadsille vielä viimeisen kerran. Hän kuolisi taistellen alla olevia hirviöitä vastaan.
”Wardenina oleminen tappaa sinut tavalla tai toisella”, Evka sanoi. ”Emmekä me kumpikaan tiedä, milloin se tapahtuu kohdallamme.”
”Minä en pelkää, ellet sinäkään.”
Evka pystyi aistimaan darkspawnien liikkuvan syvemmällä luolassa. Heillä ei ollut paljoa aikaa, ennen kuin lisää hirviöitä saapuisi. Mutta heillä oli hieman.
”Kysy minulta uudelleen”, Evka sanoi.
Antoine poimi kiven, laski sen taas maahan ja keskitti sitten kaiken huomionsa häneen. ”Evka Ivo, menetkö naimisiin kanssani?”
”Kyllä.” Sitten Evka suuteli häntä.